Kotoisat tunnelmat

Alan vähitellen ymmärtää rakasta veljeäni Anttia, jolla blogikirjoittelun nappa loppui kuin Nepalilaisen bussin matka. Kyllähän se alkuunsa hyvinkin eeppiseltä touhulta vaikuttaa, kivat taustakuvat ja kaikki. Mutta siinä vaiheessa kun mökkiin asettuu aloilleen ja takana on arkinen viikko aherrusta, ei sitä kauheasti kiinnosta enää tekstin muodossa kertailla. Eli jos nämä blogitekstit tästä nyt harvenee, niin en ole siitäkään huolimatta lähtenyt punaisille lyhdyille.

Fontysilla panostetaan estetiikkaan. Dorina ei osaa kuvata.

Kuten äskeisestä voi päätellä, sopeutuminen Hollantilaiseen elämään on käynyt hyvin. Koulu on ihan hyvä paikka, ja brändit muun markkinoinnin ohella alkavat vähitellen vaikuttaa kiinnostavilta. Eniten harmittaa vieläkin se luovuuden puute, mutta tuottajiahan tässä ollaankin. Monet luokkakaverit haukkuvat joitain aiheita tylsiksi, mutta mielestäni on mukavaa saada vähän erilaista näkökulmaa asioihin. En siis juurikaan pitkästy tunneilla, vaikka ne ovatkin pitkälti raskasta teoriaa. Nyt muistin jo ottaa pari kuvaakin!

Hollantilainen nuoriso alkaa vähitellen tehdä tuttavuutta. Pari mukavaa tyttöä, Gwen ja Juliette ovat paljon mukana samoissa ryhmätehtävissä ja Gwen on myös esitellyt kaupunkia. Näen häntä päivittäin, toisin kuin bilehile-tuutoriani Farahia, joten arkisten asioiden hoitaminen hänen kanssaan on paljon mukavampaa. Tytöillä tuntuu selvästi olevan innostusta tuutorointiin, sillä molemmat ovat lähdössä itsekin vaihtoon tulevaisuudessa. Myös pojat alkavat pikku hiljaa puhua kanssani englantia, eniten sitä harrastaa Pim, jonka nimessä ja koossa on hauska kontrasti. Aloitimme hänen kanssaan itsenäisen projektin, jossa tutkimme suomalaisia ja hollantilaisia tv-formaatteja ja rakennamme omaa konseptia. Tietyt käytännön asiat vähän takkuavat, esimerkiksi Photarit ovat hollantia, joten välillä niiden käyttäminen muistuttaa Veikkauksen nettiarpajaisia; semmoinen tatsi on persiissä että tuosta päsähtää, mutta vasta viidennen arvan päästä saadaan omat kotiin.





Viikon kohokohta oli toistaiseksi eilinen käynti paikallisessa De Voltage-viihdekeskuksessa, joka muistuttaa oulun Mega Zonea, MUTTA ON PALJON COOLIMPI. Ownasin lasersodassa kolmea intin käynyttä varusmiestä ylivoimaisin pistein, sekä kahtatoista muuta vähemmän taistelutaustaa omavaa vaihtaria. Kartingille ei päästy, mutta rata näytti niin muikealta että onhan sinne päästävä toistekin.

Tänään tein "suursiivouksen" kämppämme kylppäriin ja keittiöön. Nyt harmittaa kun ei tullut otettua ennen-jälkeen kuvamateriaalia, sillä pesuhuoneen hyllyt olivat järkyttävässä kondiksessa ja täynnä entisten vaihtarien jättämää romua. Luutusin myös keittiötä ja sain hyvät naurut kun eräs hollantilainen tuli hehkuttamaan ettei täällä ole ollut ikinä näin siistiä. Mielestäni meidän sikalakin  on Karikkaperällä siistimmässä kunnossa.

Tsekatkaa pojot! YLIVOIMAA

Huomenna olisi tarkoitus lähteä porukalla Amsterdamiin. Luokkakaverit varoittelivat ettei kannata hankkia Hiviä, mutta pöhlöhän sitä semmoisesta mitään maksaisi. Reissu on kuitenkin vaarassa, sillä Farah ilmoitti olevansa kipeä. Homma selviää myöhemmin illalla. Koko eteläinen Hollanti odottaa ensi viikolla starttaavia karnevaaleja, joiden aikana kaikki kaupungit ja kylät menevät ihan sekaisin. Hype on niin korkealla, ettei se voi mennä pieleen. Siitä kun toivutaan, onkin sitten edessä Pariisin keikka. Kuulimme myös että Eindhovenista pääsee Barcelonaan RyanAirilla hintaan 16 euroa, joten ei tarvi kysellä missä niska käydään polttamassa. Vaikkei sielläkään mikään helle ole...

Nyt perjantain viettoon suomalaisten ja pleikkarin parissa. Meillä on Jarnon kanssa päällä pieni Quentin Tarantino -maratooni, sillä eräs kanava näyttelee kyseisen taiteilijan rainoja aina viikonloppuisin. Se mies on muuten nero!

Oleskelutilaa koulusta

Ai niin, täällä tuli keskiviikkona lunta. Olin harmissani että sitä tuli vain kaksi tuntia, sillä ihmiset muuttuvat kuulemma avuttomiksi norpan poikasiksi kun hangen vahvuus ylittää viisi senttiä. Sen olisin halunnut nähdä. Välillä meinaa olla tälle välikelin varustukselle liian kylmä, mutta eilen ei olisi tarvinnut edes takkia pihalla. Jospa se tästä suttaantuu. Olen muuten pysynyt erossa opiskelijabileistä, sillä maksa ei varmaan karnivaalejakaan kestä.

Koulun "aulaa", missä voi myös murkinoida ja kuunnella seminaareja.

The pot

Luin Erasmus Student Networkin lehteä, jossa oli tilastoja ja mielipiteitä huumeista. Pistää se hieman miettimään, sillä ainakaan Tilburgin katukuvassa ei tosiaan yhtään juoppoa tai nistiä näy. Hox. alempana myös ihan normaalit päiväkuulumiset, mutta ajattelin heittää ilmoille pientä huumekeskustelua.

Hollannin huumepolitiikalla on neljä tavoitetta:

Estää huumeiden päivittäinen käyttö ja vieroittaa narkomaaneja.

Vähentää huumeiden haittavaikutuksia.

Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen, sekä huumeiden siistiminen katukuvasta.

Taistella huumeiden tuotantoa ja kuljetusta vastaan.

Hollannissa huumeet jaetaan koviin ja mietoihin huumeisiin. Usein täällä kiistellään myös alkoholin (joka mielletään kovaksi huumausaineeksi) laillisuudesta ja siitä, ettei kannabis voi olla vaarallisempaa yhteiskunnalle jos sen käyttö on kontrolloitua.

Kannabiksen käyttö- ja hallussapito ovat Hollannissa sakkorangaistuksen alaisia rikkomuksia, ja näin ollen myös coffee shopit ovat laittomia. Lain valvominen on kuitenkin löyhää ja näin ollen pienistä rikkomuksista ei joudu syytteen alaiseksi. Oikeusministeriö on antanut ohjeistuksen siitä, missä olosuhteissa käyttäjää voidaan syyttää rikoksesta. Samaa käytäntöä toteutetaan hieman epävirallisemmin myös muissa Euroopan maissa, kuten Saksassa, Ranskassa ja Espanjassa. (Edellisellä Saksan reissullani näin pilven polttoa julkisella paikalla kolmessa päivässä enemmän kuin kahdessa viikossa täällä.)

Yhteiskunnassa huumeet mielletään tabuna, eikä niiden käyttö ole yleisesti hyväksyttyä. (Eli vanhemmat ei tykkää, jotkut nuoret paheksuvat mutta suurimmalle osalle se on puheiden perusteella ok, vaikkeivat itse käytäkään.)

Tilastojen mukaan hollannin nuorista aikuisista (15-24 vuotiaat) 9.7% käyttävät mietoja huumeita kerran kuukaudessa. Samat tilastot muissa maissa: Italia 10.9 %, Saksa 9.9 %, Iso-Britannia 15.8% ja Espanja 16.5 %. Skandinaaviassa lukemat ovat kolmessa prosentissa. Muiden huumeiden kuukausittaisin käytön keskiarvo EU:ssa on 3%, Hollannissa 4%. Tilastojen mukaan nisteiksi päätyy näistä käyttäjistä hollannissa 0.44 %, kun EU:n keskiarvo no 0.55%.

Tunnestustihan tilastoja voidaan lukea monesta vinkkelistä. Nämä luvut kun lyödään tauluun, voidaan kuitenkin kyseenalaistaa sitä, mikä Hollannin huumekeskustelun erottaa oikeasti muista Euroopan maista, kuten Espanjasta, Italiasta tai Saksasta?

Tämän halusin kirjoittaa vaan vittuillessani kaikille niille, jotka sanoivat että meikäläinen tulee reissusta takaisin rastafarina, jos tulen ollenkaan. Coffee shoppiin ei ole vielä tullut tarvetta mennä.

Hyppy koulun penkille

Materialististen tarpeiden tyydyttämisen määrä alkaa olla vakio. Suomalaisten kolonialle, joka toistaiseksi on kyllä hiukan hajalla, on hankittu levysointinta, pleikkaria ja näiden konseptien oheistuotteita. Eilinen ilta menikin siis hissukseen legendaarisen Pro Evolution Soccer 5:n ja leffan parissa. Nyt jos ajattelette että jätkät on lähtenee törsäämään, niin edellinen ei kyllä kerro ihan koko totuutta.

Herran huone keskustan aukiolla.

Vanhan pleikkari kakkosen ostamista on suunniteltu jo kauan aikaa, mutta kun moista ei ole sopuhinnalla löydetty, on jahtia laajennettu jo toisiin kaupunkeihin. Tarina punoutuu levysoittimen kanssa yhteen siten, että haaveilimme Jarnon kanssa vinyylikauppoja surffaillessamma halpaa vinyylisoitinta. Vastaus tähän löytyi yllättävän  läheltä, sillä joku entinen huoneistoni asukas oli hylännyt moisen kapineen kaappiin. Ainoa resurssivaje kohdistuikin enää kunnollisiin kaijuttimiin, joiden hankkimisen edesauttamiseksi Farah lähti käyttämään minua käytetyn elektroniikan liikkeessä. Astuessani sisään kauppaan, silmäni osuivat heti pleikkariin, joka piti ostaa pois. Kolehtia kerättiin myöhemmin suomipojilta, mutta rahoja ei ole vieläkään saatu...

Samasta puljusta löytyi myös erittäin edulliset ja passelit kaijuttimet, joten nyt minulla on huoneessani yllättävän mairitteleva äänentoisto. Jarnohan se vanhana vintage-miehenä himoitsi soitinta ja sovimmekin, että hän saa siirtää sen itselleen sen jälkeen, kun häivyn pelipaikalta.

Perinteistä katukuvaa keskustan ulkopuolelta.

Eilen käytiin myös jahtaamassa vähän pleikkaripelejä. Otin kamerankin kyseiselle retkelle mukaan, että saisin vähän tallennettua näkökulmaa Tilburgin keskustasta. Eihän sitä sitten montaa kuvaa muistettu ottaa, mutta pannaan nyt pari ihan julkiseksi. Tilburgin ydinkeskusta on oikeastaan tarkemman tutkiskelun jälkeen ihan viihtyisä. Se ei ole hirvittävän iso, mutta kapeat kadut luovat tiivistä tunnelmaa josta voi ihan hyvin nauttia. Tilburg ei ole turistinähtävyys, mutta en minä näistä mestoista valita. Saletisti natsaa.

Siirrytäänpäs sitten tästä turistielämästä koulumaailmaan. Otin perjantaina kameran mukaan kouluun, sillä se on paikoin hyvinkin viihtyisän näköinen ja esittelemisen arvoinen paikka. Enhän minä vaan yhtään kuvaa muistanut ottaa, joten jääkööt myöhemmälle. Koulutusohjelmani on täällä aika samanlainen kuin Suomessa, mutta sen rakenne oli mielestäni joiltakin osin parempi kuin Oamkilla. Kurssien sisältöhän voi sitten olla mitä sattuu ja puhuttuani opiskelijoiden kanssa, ongelma opettajien ammattitaidosta tuntuu olevan sama kuin meillä. Ihmiset ovat viestinnän alan ammattilaisia, mutta pedagogiset taidot on jätetty tulliin. Opiskelijoita tunnutaan tenttaavan vähän enemmän kuin meillä, sillä esimerkiksi termistöt tuntuvat tulevan aika apteekin hyllyltä. En kuitenkaan tunne jääväni kakkoseksi missään ryhmätyössä. Välillä jopa tuntuu, että esimerkiksi ideoinnin käynnistäminen tai tehtävän aiheen valitseminen siten, että se palvelisi hyvin kurssin sitältöä, tuntuu olevan vähän hakusessa.

Tavattoman huono kuva, mutta tuolla on vaihtarien kantis!

Ainoa asia mikä koulussa harmittaa on se, että kurssit eivät ole valitsemiani. Kurssilistauksessa oli pari hyvinkin mielenkiintoista vaihtoehtoa, mutta nyt minulla on kaksi markkinointikurssia, stop-motion videon editointi ja artistin promootio. Markkinointikurssit ovat pätevän oloisia, mutta molemmilla pitää kirjoittaa markkinointi- ja viestintäsuunnitelma (kuulostaako tutulta?) ja artistin promootion tehtävänanto liippaa aika lailla viime syksyn rahoitusta. Toivotaan että teoriasta saisi jotakin mielenkiintoista irti. Omalla kohdallani opettajat vaikuttavat hyvin päteviltä ja osaavat elävöittää kursseja.

Ja jos joku vielä haluaa valittaa Oamkin organisaation sekavuudesta niin tulkaapa käymään täällä. Sehän nähtiin jo viime syksynä, ettei täällä kukaan tiedä mistään mitään, sillä valitsemiani kursseja ei järjestetä, lähettämäni dokumentit eivät pääse perille (joten esim. intranetin tunnuksia ei tipu pariin viikkoon, mikä vaikeuttaa opiskelua) ja infotiskiltä ei osata neuvoa minua kv-toimistolle asti. Homma vaikuttaa välillä jopa surkuhupaisalta ja olemme hihitelleet päivittäin toisen vaihtarin, Dorinan kanssa asialle. Dorina on siis unkarilainen tyväri, joka asuu kanssani samassa huoneistosta, ja on myös luokallani. Meillä on siis sama koulumatka ja yhteiset tehtävänannot.

Hollantilaiset opiskelijat tuntuvat olevan ihan mukavaa porukkaa. Englanninkieli tuntuu olevan vähän vaikeaa puhua tunnilla, sillä pakollinen lukukausi lontoon murteella ei selvästi innosta porukkaa. Vaikka kysymykset pitäisi esittää englanniksi, vaihtuu se aika äkkiä takaisin hollantiin. Yleisesti ottaen heidän kielitaitonsa on kuitenkin ihan hyvää ja kommunikointi sujuu. Luokalla on pari tyttöä, joiden kanssa aloitettiin ryhmätöitä jo ensimmäisenä päivänä ja he tarttuvatkin kv-hommiin selvästi innokkaammin. Loppuviikosta selvisi, että he haluavat itsekin lähteä tekemään opinnäytteitä tai harjotteluja vaihtoon, joten innostus vaihtareja kohtaan on ymmärrettävää. Luokalla on myös pari poikaa, jotka ovat innostuneita mm. Extreme Duudsoneista, ja siitähän sitä juttua riittää. Otin yhden pojan, Pipin kanssa puheeksi yhteisen kolmen opintopisteen projektin, sillä sellainenkin täällä pitäisi muutamassa viikossa suorittaa.

Kaikista siisteintä on selittää niille, että Suomessa on yli 30 astetta pakkasta. Täällä on kuulemma poikkeuksellisen lämmintä, 5-10 astetta. Poikkeuksellinen-sanan merkityksen ymmärsin perjantaina, kun mittari alkoi lähennellä nollaa ja kevyt kevätvarustukseni alkoi pettää. Onneksi on hanskat ja Putkosen pipo mukana, joka on muuten herättänyt mielenkiintoa etnisen väestön keskuudessa.

Paikallisen terveydenhuollon tasokin on tarkastettu, sillä journalistiopiskelija Kristiina kaatui pyörällä ja mursi jalkansa kahdesta kohtaa. Jalka täynnä metallia ja 6 viikkoa varaamatta. Krisse pääsi jo sairaalasta, ja tässä sitä porukalla jeesaillaan päivittäisten asioiden kanssa. Journalistit pukkaavat häntä pyörätuolilla kouluun ja käyvät kaupassa, minäkin olen pari runnerin hommaa hoitanut. Tilburgin keskussairaala on vähän prameampi paikka kuin OYS! Tilat olivat isot ja viihtyisät, ja joka jannulla on oma telkkari ja kuulokkeet. Toista se on meillä...

Reissusta toiseen

Viikonloppu vierähti mukavissa tunnelmissa. Perjantai-iltana keplottelimme itsellemme 40% alennuskortit junaan. Semmoisen saa täällä päin 55 eurolla, mutta ongelmana kortin haalimisessa on velvoite Hollantilaiseen pankkitiliin. Eihän me näihin Rapapankkeihin luoteta, vaan lainattiin Sun pankkitiliä joka jannu. Nyt on kortti povarissa ja junalla ajaminen halvempaa kuin makkara.

Lähdimme aamupäivästä lauantaina Jussin kanssa junalla kohti Heerleniä. Juna kulki Eindhovenin kautta ja asemalla saimme äimistellä yhtä Hollantilaisten kummajaista, junaa joka jakaantuu kahtia eikä kukaan tiedä kumpaan päähän kannattaisi mennä. Junissa on A-side ja B-side joista toisella pääsee haluamaansa raflaan, mutta esimerkiksi vaunuista ei osaa paikallinenkaan nimetä itselleen oikeaa rappua. Ainut keino on mennä toiseen ääripäähän tai hyppiä kyytiin ja katsoa junan sisältä, missä määränpää sijaitsee. Tai sitten kysyä joltakin toiselta.

Perille päästiin kuitenkin ihan ensimmäisellä arvontakierroksella, eikä lisänumeroitakaan tarvittu. Heerlenissä oli vastassa Jussin tuutorin, Elinen isä joka poimi meidät asemalta kyytiin. Kävimme nauttimassa heidän kotonaan päiväkahvit. Oli mahtavaa saada perinteistä kahvia joka maistui lähes samalta kuin Suomessa, sillä olinkin jo perinteisen kahvin osalta pienessä puutostilassa. Senseo-kaffi on ihan ok mutta meikäläisellähän se ei riitä.

Kaffien jälkeen lähdimme Elinen kanssa Maastrichtiin, jossa tapasimme hänen veljensä Lucen. Sisaruspari esitteli meille kaupunkia ja tiukan rivin Belgialaisia, aivan mahtavia olusia. Maastricht oli kiva kaupunki, paljon hienompi kuin Tilburg. Siellä oli vanhempaa arkkitehtuuria ja pienen kaupungin mukava ilmapiiri. Kaupungissa oli paljon vanhoja kirkkoja, joista yhdestä oli tehty kirjakauppa ja toisesta yökerho.

Luc kertoi että hallitus haluaa siivota punaisten lyhtyjen alueet pois kaikista Hollannin kaupunkien keskustoista laittoman parituksen välttämiseksi. Niinpä tässäkään kaupungissa ei Coffee Shop count noussut kahta korkeammalle, eikä hinnoitellun rakkauden tyyssijoja nähty senkään vertaa. Sen verran täytyy muuten tähän väliin kommentoida, että Oulussa näkee paljon enemmän päihdeongelmaisia ihmisiä kaduilla kuin täällä. Juopot on aika iisisti piilotettu katukuvasta, eikä täällä mitään nistejäkään pyöri. Silloin tällöin haistaa jossakin pilven tuoksun tai näkee jonkun joiperi huulessa, mutta mielestäni suomalaisilla ei ole kyllä paljon sanomista tämän maan normaaliin katukuvaan verrattuna omaamme.

Takaisin asiaan. Ajoimme takaisin illalliselle Elinen kotiin ja suunnittelimme palaavamme kaupunkiin vielä myöhemmin. Vieraanvaraisuus kukoisti kyllä koko retken ajan, ihan hävetti kuinka ystävällistä tämä porukka onkaan näillä main. Puhuimme perheen isän kanssa jonkin verran kulttuuriemme eroista, molempien valtioiden historiasta, teollisuudesta, työllisyydestä ja mm. maanviljelyksestä. Toppisen pojille terveisiä, että perheen suku oli Allis-Chalmers maahantuoja 1900-luvun alussa!

Kävimme illalla vielä pyörähtämässä uudestaan kaupungilla, kiersimme pari kuppilaa ja perheen äiti haki meidät kotiin. Seuraavana päivänä olikin sitten reissun kohokohta, Roda - Ajax jalkapallomatsi, jossa riitti tunnetta ja sykettä. Mahtavan lisän peliin toi vielä isäntäperheemme jalkapallointous, sillä koko perhe oli äitiä myöten aika urheilukansaa. Minähän en näistä kotkotuksista paljoa tajua, mutta Jussi oli kyllä jokaisessa futiskeskustelussa ihan liekeissä. Porskautimme junalla takaisin Tilburgiin illalla. Nukkumaan ei kuitenkaan päästy, sillä viikonloppuna paikan päälle oli rantautunut unkarilainen vaihtari. Hän saa avaimensa vasta tänään, joten hän yöpyi Sun luona, mutta heidän piti lainata täältä patjoita (joita kaikesta päätellen oli ylimääräisenä). Minulta löytyi myös ylimääräiset lakanat talon puolesta, joten he kävivät hakemassa ne vasta puolen yön jälkeen.

Tänään olisi sitten ensimmäinen koulupäivä, huisia!

Pehmeitä seiniä (sieniä)

Pitkällinen cold turkey on nyt saatu päätökseen. Oman nettiriippuvuutensa myöntäminen tapahtuu näköjään silloin, kun joutuu roikkumaan toisten tietokoneiden ja nettiyhteyksien varassa PUOLI VIIKKOA. Oikeasti... huhhuh... Wonenbreburg (asuntotoimistomme) vaatii koulun opiskelijanumerot ja sähköpostiosoitteet ennen kuin luovuttavat nettiyhteyksiään asukkaille, mutta minä saan ne vasta ensi viikolla. Kävin siis rukoilemassa jonkinlaista poikkeusratkaisua ja kyllähän se Suomipojalle tarjottiinkin. (Tosin sitä piti käydä kyselemässä useampaan kertaan ennenkuin homma skulasi.)

Lumipalloefekti on kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle. Kuluneelle viikolle sijoittuu paljon värikkäitä päiviä ja tapahtumasarjoja, joiden kertaaminen vaatisi useammankin blogitekstin. Tyydymme siis referoimaan muistelmiani kuluneelta viikolta.

Aloitetaan vaikka lauantaista, kun Farah haki minut autollaan pyörimään pitkin kyliä. Rahaa poltettiin mm. pieniin sisustustarvikkeisiin, ruokaan ja olueen, joka kumottiin alas kurkusta myöhemmin samana iltana. Avasimme myös pyörien metsästykauden, mutta jäimme toistaiseksi ilman saalista. Illalla menin kuokkimaan Journalistien kommuuniin, missä tapasin myös etnistä väestöä Espanjasta, Puolasta, Irlannista ja jenkeistä. Tyttö oli kotoisin Suolajärven rannalta, voitte arvata loput. Kävimme avaamassa terassikautta, ja sunnuntai meininkin aika hiljaisissa merkeissä omalla asunnolla. Alkuviikko meni hiukan vanhan liiton merkeissä, sillä ilman puhelinta tai nettiä, on nykyihminen hiukka omillaan. Oli ihan tuurista kiinni, sattuiko törmäämään tuttuihin pihalla tai oliko joku Facebookissa jos sai lainata jonkun toisen konetta. Ai niin, Krisse teki lauantaina ruokaa!

Maanantaina otin Jarnon ja Jussin kainaloon ja lähdimme tsekkailemaan Puolalaisen kämppikseni Malgosian kanssa hänen pyöriään, joita oli matkan varrelta kerääntynyt isommiksi läjiksi. Tyttö on hyvin mukava ja tulemme hienosti juttuun hänen kanssaan. Pyöräkaupat eivät kuitenkaan onnanneet ja kävelimme jalkoja turruttavan määrän erinäisiä kilometrejä pitkin kaupungin laitamia. Tsekkailtiin Kentucky Fried Chicken, paikallinen levykauppa ja skeittihalli. Siellä törmäsin ensimmäistä kertaa tällä reissulla pilven hajuun. 

Pyörä löytyi kuudenkymmenen euron toverihinnalla tiistaina. Siinä oli valmiiksi lukko, mutta investoin myös metritavarana kettinkiä välttääkseni Tilburgin kaupungin pyörävarkaiden stereotypiat. Koittakaapa nyt tulla, meikä on valmis. Tiistaina kävin myös ensimmäistä kertaa koululla. Päällisin puolin ihan tyylikäs paikka. Ohjelmassa oli seminaari, jota piti Hollantilainen journalisti ja tv-tuottaja Rene Mioch. Iso kinkku täällä päin, mutta kuuntelijoita oli minun lisäkseni 20. Seminaarin jälkeen Farah esitteli minut koulua hallinnoiville tyypeille, jotka olivat kaikki ihan liekeissä saapumisestani. Minulle selvisi että olen toinen vaihtari, joka koskaan on kyseiseen yksikköön saapunut. Paikallinen osastonjohtaja tarjosi kaljan keskellä koulupäivää ja esitteli minut Kööpenhaminalaisen korkeakoulun kv-edustajille, joille piti promota mm. Oamkia, Dr. Professoria ja tietenkin omaa takapuolta. Keikka meni hyvin, sillä tuosta taisi poikia yksi vaihtokoulu lisää Oamkille.

Illalla oli myös Fontysin bileet, johon Farah noukki minut ja Sun (se Etelä-Korean likka) kymmenen korvilla. Mukana oli myös Farahin oma luokkakaveri. Käytiin bileissä ja vaihdettiin Erasmuksen vaihtaribileisiin, koska meininki oli hiukan jännittynyttä. Iltahan kuluikin siellä rattoisasti, aamulla ratisi hampaissa.

Kaksi mennyttä päivää ovatkin sitten olleet vähän hiljaisempia. Mitään järjestettyä ohjelmaa ei ole ollut, ja vesisade on pidättänyt enimmäkseen asunnolla. Joka päivä on kuitenkin pyritty pihalla käymään, ettei ihan hiljaiseksi vedä. Nyt kun netti on saatu niin loput kolme kuukautta meneekin rattoisasti tietokoneella istuskellessa. Heh. 

Koitin hakkeroida itseäni laillisin keinoin Suomalaiselle proxylle, että pääsisi katsomaan esim. Idolsia katsomosta, mutta toistaiseksi en ole hommassa onnistunut. Eilen illalla käytiin Krissen kanssa viereisessä Sporttibaarissa yhdillä. Mukana oli myös pari Ranskalaista tyttöä, joilta piti jo kysellä että onkos A Very Cold Trip (Napapiirin Sankarit) tullut katsastettua. Ei ollut, joten patistin katsomaan.

Viikonlopulle olisi tiedossa urheilua. Lähdemme Jussin kanssa lauantaina Maastrichtiin tsekkaamaan hoodeja, vietämme yön Jussin tuutorilla ja sunnuntaina lähdemme katsomaan Roda-Ajax jalkapallomatsia. Ilmeisesti ihan fanikatsomo on tiedossa, joten Eurooppalainen jalkapalloelämys on käsin koskelteltavissa.

Rantautuminen suoritettu

Enpä olisi uskonut kun Oulusta eilen lähdin, kuinka helposti homma voi rullata. Koko homma meni ihan nappiin lukuunottamatta sitä puolentoista tunnin viivästystä Oulussa, mutta samapa tuo on missä sitä konetta venailee.

Pieni hiki meinasi hipiälle nousta kun nousin lentokoneesta ulos ja painuin terminaaliin, mutten bongannut sieltä ketään joka itsensä oli luvannut paikalle minua vastaan halaata. Eihän siihen auttanut jäätyä, vaan lähdin kohti baggage hallia, ja pitkälläpitkällä (Schiphol on näköjään ihan kohtalaisen iso kenttä) käytävällä sain järkeiltyä itselleni että niin... eihän tänne terminaaliin ylimääräiset ihimset muutenkaan pääse.

Tullin läpi käveltyäni vastassa oli aurinkoinen näky, tuutorini Farah ja hänen kaverinsa, Etelä-Korealainen vaihto-opiskelija Su. Tytöillä oli juttu välittömästi hallussa ja vastoin alkuperäistä suunnitelmaa kulkuneuvonamme toimikin Farahin oma auto. Sillä matka taittui leppoistasti alle 1,5 tunnissa Tilburgiin ja matkan aikana riitti juttua mm. kulttuurieroista, perinneruuista, urheilusta ja kielistä. Läpi käytiin myös Hollantilaisiin yhdistetyt stereotypiat tuulimyllyistä punaisiin lyhtyihin.



Tyttöjen kanssa homma sujui kuin tanssi. Kävimme asuntotoimistolla ja veivät minut asunnolleni. Hauskaa oli huomata kuinka Su halusi väkisellä kantaa tavarani viidenteen kerrokseen portaita, toista se on kotosuomessa (terveisiä arvatkaakelle). Farah ja Su penkoivat välittömästi asuntolani ja totesivat että oman huoneeni kanssa on käynyt munkki, koska sinne on jäänyt edellisen asukkaan oma kaappi ja hylly, joita ei yleensä huoneista löydy. Yleiset tilat olivat hieman sotkussa, mutta hyvä uutinen oli että odotetun 17 muun vaihtarin lisäksi Solussa asuu toistaiseksi kolme Hollantilaista, yksi Puolalainen tyttö ja minä. Toistaiseksi.


Asuinalueemme muistuttaa hieman kotimaisittain Otokylää mutta Solut ovat selvästi isompia ja juuri sellaisia kuin Eurooppalaisesta kulttuurista nyt odottaakkaan voi. Vieressä on asuntotoimisto, Salen kokoinen marketti ja Subway. Farah kertoo että täällä tahtoo olla aika kova bailaus päällä. Samasta asiasta viestivät ostoskärryläjät parkkipaikalla, jotka olivat jääneet viime tiistai-illan bileiden tiimoilta pelipaikalle.


Äsken istuskeltiin Sampan ja Jarnon kanssa ja jututettiin heidän solunsa asukkaita. Paikalla oli tyväreitä Belgiasta ja Puolasta. Su hengaili myös mukana ja taiteili meille Korealaisia versioita meidän nimistämme. Huomenna Farah näyttelee paikkoja, illalla ajateltiin poikien kanssa LÄHTIÄ KYLILLE.

Saan oman netin vasta maanantaina tai tiistaina, joten radiohiljaisuus pysyy voimissaan siihen asti. Yleisesti ottaen, kaikki sujuu mahtavasti ja tunnelma on huipussaan. Kannatti lähtiä!

Halt on runway

Oman blogin korkkaaminen osoittautui näköjään yllättävän haastavaksi. Ensimmäinen rivi meni uusiksi viisi kertaa  ja tein sitten ne perinteiset. Kun ei keksi mistä kirjoittaa, niin kirjoittaa siitä kuinka vaikeaa on kirjoittaa.

Tämä varmaan johtuu kahdesta asiasta:

a) Asiateksti ei näköjään ole tässä jännityksessä tähän aikaan aamuyöstä minun juttuni.

b) Jostain kumman syystä reissun jännitysmomentti on ollut pari päivää hyvin korkealla. Ilta kahdeksan aikaan oli myös elämäni pelottavin automatka, kun ratsuväkihenki valui lahkeesta alas sen oivalluksen myötä, että nyt tämä vaakasuunnassa tuleva vinkka jää (toivottavasti) viimeiseksi tälle keväälle.

Olin suunnitellut että leimasin tähän ensimmäiseen tekstiin syväluotaavan pohdinnan koko reissusta ja ennen kaikkea omista tuntemuksistani. Tällä kertaa heitetään suunnitelmat sikseen ja tyydytään toteamaan, että ensimmäistä kertaa kolmeen päivään väsyttää ja ajattelin käyttää sen hyödykseni.

Halusin myös vähän vinoilla kaikille niille kahdellesadalle ihmiselle jotka ovat kyseenalaistaneet minun matkani tarkoitusperät, omasta suvustani koulun henkilökuntaan asti. Ei kuulkaa tarvinnut lapset paljon titteliä blogille miettiä kun on puoli vuotta kuunnellut vihjailuja siitä, että takaisin ei tulla tai jos tullaan, niin rastat päässä ja laukku täynnä "salaattia".

Hävetkää.

Kerrotaan nyt sen verran, että lento Oulusta Helsinkiin lennettiin Pelle Pelottoman potkurikoneella ja lento viivästyi lähemmäs kaksi tuntia kentän muututtua luistinradaksi. Nyt olen siis Helsinki-Vantaalla ja täällä on kivaa. Parin penkin päässä istuu pitkä tukka joka kuuntelee Opethia niin isolla että minäkin tunnistan biiisit. Jos en nukahda niin voisin kysyä haluaako se katsoa jotain leffaa mun kans. Neljän tunnin päästä lähdetään hakemaan vauhtia Riikasta ja sitten ollaankin SIELLÄ AMSTERDAMISSA.

Tästä alkaa siis reissu ja reissublogin kirjoittelu. Jos olet tutkiva journalisti tai kielipoliisi, täällä ei ole mitään nähtävää.