Halt on runway

Oman blogin korkkaaminen osoittautui näköjään yllättävän haastavaksi. Ensimmäinen rivi meni uusiksi viisi kertaa  ja tein sitten ne perinteiset. Kun ei keksi mistä kirjoittaa, niin kirjoittaa siitä kuinka vaikeaa on kirjoittaa.

Tämä varmaan johtuu kahdesta asiasta:

a) Asiateksti ei näköjään ole tässä jännityksessä tähän aikaan aamuyöstä minun juttuni.

b) Jostain kumman syystä reissun jännitysmomentti on ollut pari päivää hyvin korkealla. Ilta kahdeksan aikaan oli myös elämäni pelottavin automatka, kun ratsuväkihenki valui lahkeesta alas sen oivalluksen myötä, että nyt tämä vaakasuunnassa tuleva vinkka jää (toivottavasti) viimeiseksi tälle keväälle.

Olin suunnitellut että leimasin tähän ensimmäiseen tekstiin syväluotaavan pohdinnan koko reissusta ja ennen kaikkea omista tuntemuksistani. Tällä kertaa heitetään suunnitelmat sikseen ja tyydytään toteamaan, että ensimmäistä kertaa kolmeen päivään väsyttää ja ajattelin käyttää sen hyödykseni.

Halusin myös vähän vinoilla kaikille niille kahdellesadalle ihmiselle jotka ovat kyseenalaistaneet minun matkani tarkoitusperät, omasta suvustani koulun henkilökuntaan asti. Ei kuulkaa tarvinnut lapset paljon titteliä blogille miettiä kun on puoli vuotta kuunnellut vihjailuja siitä, että takaisin ei tulla tai jos tullaan, niin rastat päässä ja laukku täynnä "salaattia".

Hävetkää.

Kerrotaan nyt sen verran, että lento Oulusta Helsinkiin lennettiin Pelle Pelottoman potkurikoneella ja lento viivästyi lähemmäs kaksi tuntia kentän muututtua luistinradaksi. Nyt olen siis Helsinki-Vantaalla ja täällä on kivaa. Parin penkin päässä istuu pitkä tukka joka kuuntelee Opethia niin isolla että minäkin tunnistan biiisit. Jos en nukahda niin voisin kysyä haluaako se katsoa jotain leffaa mun kans. Neljän tunnin päästä lähdetään hakemaan vauhtia Riikasta ja sitten ollaankin SIELLÄ AMSTERDAMISSA.

Tästä alkaa siis reissu ja reissublogin kirjoittelu. Jos olet tutkiva journalisti tai kielipoliisi, täällä ei ole mitään nähtävää.